Vaihda kieleksi suomi Change language to English
Sky Climbers

Päiväkirja

Elämästä Dubaissa

Kirjoittanut Anne-Mari Hyryläinen 16. joulukuuta, 2009 — Comments

Tervehdys täältä tuhannen ja yhden yön tarinoiden maisemista.

Syksy on tullut ja kilpailukausi on vierähtänyt kovalla vauhdilla käyntiin. Ensimmäisen kisani juoksin lokakuussa ja kova tahti on jatkunut joulukuulle saakka. Kilpailumatkat ovat olleet 8 kilometristä puolimaratoniin. Kisoja on jo kertynyt seitsemän, joista kolme on ollut puolimaratonia. Nämä kisat ovat hyviä harjoituksia tammikuun pääkisaan eli Dubai-maratonia varten. Olen voittanut kaikki kisat täällä UAE:ssa (siis naisten sarjan). Singaporessa tuli 2. sija. Tarkemmat tulokset ja kuvia löytyy seuraavista linkeistä:

www.supersportsdubai.com
www.abrasac.org
www.abudhabistriders.com
www.mirdifmilers.com
www.singaporemarathon.com
www.dubaicreekstriders.com

Kova kunto auttaa minua kisaamaan. Yksi minun motivaattoreistani on Everest. Tiedän, että kovalla kunnolla pääsee jo aika pitkälle... Ihan huipulle pelkällä kunnolla ei päästä, mutta auttaa se muussa valmistautumisessa. Kropan on oltava huippuunsa viritetty, että se kestää Everestin rasitukset. Psyykkistä puolta tulee myös hyvin treenattua kisojen aikana. On luotava päämäärä itselleen ja juostessa pitää unohtaa pienet kivut kropassaan. Vaikka en nyt mikään ”eliitti-juoksija” olekaan, teen valmistautumisen jokaiseen kilpailuun kunnolla. Jokainen kisa juostaan tosissaan!

Harjoittelu

Harjoittelen juoksua keskimäärin 400 km/kk. Viikon kilometrimäärät vaihtelevat 80-130 kilometrin välillä. Viikoittaisen juoksun lisäksi treenaan lihaskuntoa, maantiepyöräilyä (joka nyt on tauolla kilpailukautena) sekä lihashuoltoa (venyttely, jooga, hieronta).

”Satunnaiset” tai lähinnä olosuhteista riippuvat muut lajini ovat: laskettelu, kiipeily, melonta, maastopyöräily ja vaellus. Omanissa on muuten mahtavat vaellusmahdollisuudet! Vietämmekin usein mieheni Jannen kanssa viikonloppuja telttaillessa ja off-roadia ajaessa Omanissa.

Uskon, että monipuolisesta harjoittelusta on apua, kun nousen Everestin rinteitä. Kiipeilijän on tärkeä ymmärtää omaa kehoansa ja tietää, miten se käyttäytyy rasituksen alla. Everest on minulle äärimmäinen haaste, johon todellakin suhtaudun tosissani! On taas aika sitoa kengännauhat ja lähteä ulos lenkille :)


Kolmas päiväkirjamerkintä Katmandusta marraskuu

Kirjoittanut Jussi Juutinen 2. marraskuuta, 2009 — Comments

Täällä soittaa Sky Climbers -tiimin jäsen Jussi aurinkoisesta, mutta hektisestä Katmandusta. Tiimimme saapui tänne eilisaamuna lentokoneella Luklasta. Baruntsen retkikunta on nyt virallisesti ja onnistuneesti päättynyt. Jälleen on hieno olla takaisin Katmandussa, mutta saasteet saavat meidät jo kaipaamaan raikasta vuoristoilmaa. Pääsimme tänne hienosti. Lentomme olivat melkein aikatauluissa ja ilma oli hyvä. Luklasta lentäminen on aina yhtä jännittävää. Lentokenttä on niin pieni, että on suorastaan ihme, että sinne pystytään järjestämään kaupallisia lentoja. Nousuun lähtö Luklasta näyttää suorastaan samalta kuin pelaisit jotain tietokonepeliä. Se on todella surrealistista.

Ohjelmassamme on nyt rentoutumista Katmandussa ja yritämme totutella jälleen normaaliin elämään. Ei tarvitse nukkua teltassa, ei enää kokkimme Danin tuomaa kello kuuden aamuteetä suoraan telttaan. Nyt meidän on todellakin aloitettava valmistautuminen kevään Everestin valloitukseen. Paljon on jo tehty asian eteen, mutta miljoona asiaa odottaa varmistumista.

Olen todella tyytyväinen meidän Baruntsen retkikuntaamme. Olimme valmiita viikkoa ennen aikataulujamme ja tiimimme voi hyvin loppuun asti. Kun otamme huomioon nämä asiat, niin olemme paljon valmistautuneempia Everestille nyt, kuin ennen tätä retkikuntaa. Opimme paljon ja tiedämme, että meidän on vielä kehityttävä ja tehtävä töitä matkan eteen. Ennen kaikkea jokainen meistä on fyysisesti ja henkisesti valmiimpi nousemaan Everestille. Tämä oli äärimmäisen tärkeä harjoitusnousu meille.

Baruntsen valloituksen jälkeen aloitimme laskeutumisen vuorilta. Luulenpa, että jokainen meistä halusi alas, koska päätimme tehdä vaelluksen niin nopeasti kun mahdollista. Meiltä meni vain kaksi pitkää päivää ennen kuin pääsimme Baruntsen perusleiristä Namche Bazaariin. Normaalisti tähän olisi mennyt neljä päivää. Namche Bazaar on vilkas markkinakaupunki Khumbun alueen sydämessä. Halusimme kiirehtiä sinne niin nopasti kuin mahdollista, sillä halusimme ympärillemme palveluita ja ihmisiä. Vaellus oli rankkaa ja väsyttävää, mutta kun lopulta saavuimme Nacheen, niin se kyllä tuntui sen arvoiselta. Vietimme kolme iltaa tässä kaupungissa ja nautimme Tiibetiläisistä kaupoista, Internet-kahviloista ja pitsaravintoloista. Tässä oli melko suuri kontrasti verrattuna meidän tavalliseen leirielämään viimeisen kuukauden aikana.

Teimme Namchesta todella kauniin yhden päivän vaelluksen Luklaan. Nautin todella paljon tästä vaelluksesta, koska maisemat ja kasvillisuus vaihtelivat niin paljon. Lähtiessämme Namchesta, olimme lähellä puurajaa ja kun pääsimme Luklaan, olimme kukoistavan metsän keskellä. Matkan varrella oli paljon eläviä ja viljavia vihreitä peltoja ja lukuisia puutarhoja täynnä kukkia. Luonto todellakin heräsi henkiin tämän matkan varrella. Ilma oli myös erittäin aurinkoinen ja lämmin, joten päivä ei olisi voinut olla parempi viimeiselle vaelluksellemme.

Palaamme takaisin tälle alueelle jo ensi keväänä. Silloin täällä on paljon kylmempää ja lumi peittää maan. Jokainen meistä odottaa jo paluuta tänne.

Tämä on Sky Climbersin viimeinen raportti Himalajalta tältä erää. Laitamme päivityksiä ja infoa siitä, miten Everest retkikuntamme valmistelut etenevät, joten kannattaa jatkaa meidän seuraamistamme. Kunhan pääsen Suomeen ja saan kiinni arjesta, niin julkaisemme parhaita kuvia Baruntsen matkastamme ja ehkäpä laitamme muutaman videonkin nettiin! Nähdään siis täällä: www.skyclimbers.com


Vuorilta palaaminen

Kirjoittanut Jussi Juutinen 30. lokakuuta, 2009 — Comments

Tiistaiaamuna 27. lokakuuta laskeuduimme takaisin perusleiriin. Laskeutuminen oli tapahtumaköyhä ja saavutimme perusleirin ennen lounasaikaa. Toisin kun monet muut retkikunnat pidimme huolta siivouksesta ykkösleirissä ja kannoimme roskamme alas. On jotenkin uskomatonta huomata, miten välinpitämättömiä useat kiipeilijät ovat ympäristönsuojelemista kohtaan. Ei se mitään auta, että hautaa jätteensä jäätikköön. Eivät ne roskat koskaan sieltä katoa, vaan liikkuvat alaspäin jäätikön mukana. Tämmöinen välinpitämättömyys todella raivostutti minua.

Kokkimme oli järjestänyt meille mieluisan yllätyksen. Meillä oli päivälliseksi pitsaa!!! Kokkimme oli valmistanut sen 5500 metrissä ilman uunia. JA se maistui niin herkulliselta. Jälkiruuaksi hän teki meille suklaakakkua sokerikuorrutuksella ja kakun päällä oli vielä teksti: ”Onneksi olkoon - onnistunut nousu”! Luulen, että hänen suorituksensa oli paljon suurempi kuin meidän. Ei ole helppoa loihtia tämmöisiä herkkuja näissä korkeuksissa. Todella uskomaton kaveri!

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, niin Baruntsen alue on hyvin syrjäinen – tänne on vaikea päästä ja täältä on vaikea päästä pois. Reittimme takaisin Luklaan menee Makalu-Barunin kansallispuiston pohjoisosien läpi kohti Mount Everestin kansallispuistoa. Kiipeämme 5800 metrissä sijaitsevan jyrkän ja jäisen Amphulaptsan solan yli. Tämä sola on kuuluisa vaarallisuudestaan ja vuosittain jopa sata ihmistä kuolee siellä, (useimmat kantajia). Solan ylitys aiheutti hermostumista ryhmässämme ja päätimme esittää kahta vaihtoehtoa kantajillemme. Voisimme tehdä ylityksen normaalilla tavalla eli vaeltaisimme ensin Amphulaptsan perusleiriin solan pohjalle, josta ylittäisimme solan sitten seuraavana päivänä. Toinen vaihtoehto oli se, että ylittäisimme solan huomenna, yhden pitkän päivän aikana. Kantajat halusivat päästä eroon ylittämisestä mahdollisimman nopeasti, joten he valitsivat kakkosvaihtoehdon. Näin myös teimme.

Aikaisin keskiviikkoaamuna 28.lokakuuta meidän pienen pieni ”karavaanimme” lähti liikkeelle Baruntsen perusleiristä. Tiesimme tulevan päivän olevan pitkä ja vaativa, mutta samalla jokainen meistä halusi hoitaa sen alta pois.

Saavuimme Amphulaptsan perusleiriin noin kolmen tunnin kauniin kävelyretken jälkeen. Olisi tuntunut typerältä pysähtyä tähän ja nukkua yön yli kun kukaan ei ollut vielä väsynyt ja jokainen oli hyvin sopeutunut näihin korkeuksiin. Sola oli nyt 300-400 metriä yläpuolellamme. Aloitimme kiipeämisen liukkaassa ja jyrkässä kivirinteessä. Viimeiset 100 metriä olivat jäätiköllä ja samalla se tarkoitti myös vaarallisimman osuuden alkamista. Pasang Rita kävi kiinnittämässä joitakin köysiä helpottaakseen ja turvatakseen meidän muiden nousua.

Yhdelläkään kantajista ei kuitenkaan ollut piikkejä kengissään tai valjaita, joten he eivät pystyneet kiinnittämään itseään köyteen, vaan he pitivät siitä kiinni kädellään. Jos heidän kätensä luiskahtaisi, niin pahimmassa tapauksessa he putoisivat 300 metriä alaspäin tai tippuisivat railon pohjalle. Tämä ei todellakaan ollut mitään leikkiä.

Jäätikkö oli todella kaunis ja hitaasti zig-zaggasimme ylöspäin. Kaikki tuntui sujuvan hyvin ja jokainen tiimimme jäsen eteni määrätietoisesti eteenpäin. Kello 13:00 saavutimme Amphulaptsan Solan huipun. Luulin että pahin oli jo ohi. Kuinka väärässä olinkaan.

Solan toinen puoli oli alkumatkasta melkein kokonaan pystysuoraa lumi- ja kiviseinää, jossa pienikin luiskahdus tarkoittaisi varmaa kuolemaa. Retki muuttui koko ajan pelottavammaksi. Lasketuminen ilman köysiä olisi mahdotonta. Pasang Rita kiinnittikin jälleen köydet ja me autoimme kantajia laskeutumisessa yksi toisensa jälkeen. Tämän jälkeen laskimme tavaramme. Tämä oli äärettömän hidasta puuhaa ja puuskittainen tuuli tällä pohjoisrinteellä ei tehnyt työstämme yhtään helpompaa. Kello 15:00 saimme laskettua retkikuntamme tavaroineen kallion kielekkeelle, josta matkaa pystyi jatkamaan kävellen. Tähän asti kaikki olivat turvassa ja tämä sai Lhakpan silminnähden tyytyväiseksi. Tästä eteenpäin laskeutuisimme n. 1000 vertikaalista metriä alaspäin meneviä sorapolkuja pitkin. Kun vihdoinkin laskeuduimme rinteen pohjalle, meillä oli vielä edessämme liki 10 kilometrin vaellus haastavassa maastossa lähimpään asutukseen, jonka nimi oli Chukkung. Yritimme edetä nopeasti ja kiiruhtaa Chukkungiin ennen pimeän laskeutumista. Lhakpa, Pasang Rita ja minä saavuimme täysin uupuneina Chukkungiin kello 18:30 noin 30 minuuttia pimeän laskeutumisen jälkeen. Tuntui oudolta astua sisään lämpimään taloon täysin räjähtäneenä ja hikisinä. Kaikki teetuvan asukkaat kääntyivät katsomaan meitä. Meidän kasvomme olivat palaneet ja köhisimme Baruntsen kiipeämisen jäljiltä. Näytimme todellakin ulkopuolisilta ja emmekä täyttäneet minkään sortin hygieniastandardeja muiden länsimaalaisten kiipeilijöiden joukossa. Se oli huvittavaa. Pian meistä tuli teetuvan huomion keskipiste, sillä me olimme kokeneet semmoisen seikkailun, mistä muut vasta haaveilivat. Kolme viikkoa telttailua luonnon keskellä sekä rankan kiipeämisen jälkeen, olimme lämpimässä tuvassa, tuntemattomien ihmisten ympäröimänä. Muutos oli niin nopea, että se ei olisi voinut olla enää absurdimpi.

Pitkän päivän jälkeen oli todella miellyttävää saapua Chukkungiin, silti emme halunneet jäädä sinne pitkäksi aikaa. Halusimme laskeutua alemmaksi. Lähdimme jo seuraavana päivänä eli 29.lokakuuta vaeltamaan kohti Namche Bazaaria. Päivä oli jälleen pitkä, vaelsimme 30-40 kilometriä. Olimme kuitenkin saapuneet syvälle Everestin alueelle ja tämä tarkoitti sitä, että reitit olivat selkeitä, kaikkialla oli ihmisiä ja teetupia. Kaikkialle oli tullut sivistystä ja ympärillä näkyi yrityksiä sekä kehitystä. Vaellus ei missään nimessä ollut helppoa. Emme olleet levänneet kunnolla Baruntsen kiipeämisen jälkeen ja tunsin kuinka kehoni huusi kivusta. Kun saavuimme viimein Namaste Lodgeen Namche Bazaarissa illalla kello 18:30, olin täysin puhki. Tilasin litran teetä ja kaksi lämmintä ateriaa ennen kuin hautasin itseni peittojen alle ja nukahdin 12 tunniksi. Viettäisimme seuraavaksi vähintään kaksi täyttä päivää Namche Bazaarissa lepäillen ja rentoutuen.

Namche Bazaar on kiireinen kauppakaupunki. Se on Everestin alueen pääkaupunki. Se on eläväinen ja eloisa paikka. Mitä et saa hankittua Namchesta, et todennäköisesti tule tarvitsemaan. Himoitsin lakritsia ja yllätys oli suuri, kun löysin sitä täältä. Kaupunki sijaitsee 3500 metrissä ja päiväsaikaan täällä oli myös mukavan lämmintä (jopa 20 astetta celsiusta). Kaikkialla oli hyvin vihreätä, joten tämä loi suuren kontrastin paikkoihin, joissa vietimme juuri viimeiset kolme viikkoa.

Lokakuun 30. päivä teimme pienen kävelyretken Pasang Ritan kotiin Thamossa. Se sijaitsi 1,5 tunnin kävelyn päässä Namchesta. Pasang Rita tarjosi meille litratolkulla olutta ja kyytipojaksi oli paikallisia herkkuja. Oli jälleen aika juhlia saavutustamme uudestaan!

Lokakuun 31.päivä oli todellinen lepopäivä meille. Tämä oli meidän viimeinen päivämme Namchessa, sillä huomenna vaellamme Luklaan. Luklassa tapaamme kaikki kantajamme ja keittiöhenkilökuntamme. Tottakai, tällöin on jälleen kerran aika juhlia! Se on meidän viimeinen ja samalla myös pääjuhlamme Baruntsen menestyksestä. Minun pitää muistaa käydä pankissa ennen juhlaa, sillä henkilöstö odottaa reiluja tippejä, menestyksekkään retkemme ansiosta. Nuo tipit maksan mielelläni heille.

Heti kun tiimimme saapuu Katmanduun, postitan muutaman kuvan retkestämme. Seuratkaa siis nettisivuamme osoitteessa: www.skyclimbers.com


Huippua kohden!!!

Kirjoittanut Jussi Juutinen 25. lokakuuta, 2009 — Comments

Heräsin keskiyöllä siihen, että Pasang Rita kutsui minua. Oli aika tehdä päätös: lähtisinkö yrittämään nousua vai en. Päänsärkyni oli poissa, kylkeni oli vielä kipeä, mutta kipu oli siedettävissä. Kyljessäni ei näkynyt turvotusta, eikä ihonalaista verenvuotoa, joten uskoin tulevani toimeen tämän pienen kivun kanssa. Sanoin Pasang Ritalle haluavani aloittaa nousun kohti huippua. Hän ja Lhakpa olivat samaa mieltä.

Klo 01:30 olimme valmiita lähtöön. Ensimmäinen reittimme meni pitkin loivia lumisia rinteitä, jotka ovat aina yhtä taistelua minulle. On vaikea pysyä keskittyneenä ja motivoituneena helposti edettävässä ja yksiulotteisessa maastossa. Pimeyden takia oli vaikea sanoa, kuinka paljon olimme edenneet. En pitänyt tästä yhtään. Yö oli kirkas, mutta tuuli oli äärimmäisen kova. Olimme varustautuneet äärimmäisen kylmiin olosuhteisiin, mutta tajusimme, että yö onkin odotettua lämpimämpi ja meillä oli liian kuuma untuvavaatteidemme alla. Silti kukaan meistä ei uskaltanut vähentää vaatetustaan, koska olimme varmoja siitä, että ylöspäin mennessä ilma kylmenisi.

Ensimmäinen tunti oli helppo ja etenimme hyvin. Sitten minusta tuli hitaampi ja hitaampi, tarvitsin enemmän taukoja. Tunsin kuinka flunssa oli vaatinut veronsa ja olin heikompi kuin normaalisti. Päätin jatkaa, vaikka kuinka hitaasti tahansa. Tiesin että kun saavuttaisimme kiinteät köydet 6600 metrissä, niin kiipeilystä tulisi paljon jännittävämpää (jyrkempää) ja näin ollen minun olisi helpompi jatkaa matkaani, sillä ajatukseni olisivat tiukemmin kiinni itse kiipeämisessä. Kellon ollessa 03:30 ohitimme kakkosleirin 6400 metrissä. Olimme vielä aikataulussamme ja tällä tahdilla saapuisimme huipulle noin kello 9:00–10:00.

Puoli tuntia ennen auringonnousua saavuimme vihdoinkin kiinteille köysille. Maasto oli muuttunut merkittävästi jyrkemmäksi, mutta nouseminen ei ollut kovinkaan teknistä. Periaatteessa se oli vain tasaisen rankkaa työtä lumisilla rinteillä. Auringon noustessa taivaalle saimme vihdoinkin nähdä meitä ympäröivän Himalajan. Rakastan auringonnousuja! Vihdoinkin pystyimme näkemään, kuinka pitkälle olimme kiivenneet ja mitä kaikkea ympärillämme oli. Meillä oli vielä tuntien matka huipulle, mutta maisemat olivat jo aivan uskomattomat. Näin myös sen, että olimme edenneet lyhyemmän matkaa kuin mitä olimme toivoneet. Emme tulisi seisomaan huipulla kello 10:00. Kuitenkin takanamme oli vielä muita retkikuntia, joten kaikki olisi OK, niin pitkään kun keli pysyisi näin hyvänä kuin nyt.

Kun kello oli noin 8:00 tai 9:00 saavutimme nousun teknisemmän vaiheen. Olimme saavuttaneet huipulle vievän harjanteen, joka piti sisällään hyvin ilmavaa kiipeämistä. Kaikkialla oli jyrkkiä lumiseinämiä, kapeita harjanteita, joiden molemmin puolin oli 2000 metrin suora pudotus. Tätä olin odottanut! Vihdoinkin jotain teknisempää haastetta ja koko ajan uusia asioita, joihin piti keskittyä. Silti kiinteiden köysien avulla nämä tekniset haasteet olivat melko helppoja ja suurimmaksi haasteeksi muodostui fyysinen jaksaminen, kun piti jaksaa painaa raskasta matkaa tunnista tuntiin.

Yön aikana kyseenalaistin miljoonia kertoja: ”miksi teen tätä?” ja mietin usein takaisin kääntymistä. En ollut täysissä voimissani flunssani ja murtuneen kylkiluuni kanssa. Kyseenalaistin motiivini ja syyni kiivetä huipulle. Tämä oli vain vuori, pino kiviä ja lunta, ilman suurempaa merkitystä. Silti joku minussa sai minut jatkamaan matkaa. Tiesin, etten kääntyisi takaisin, ellei terveyteni tai turvallisuuteni sitä vaatisi. Päätin unohtaa väsymykseni ja jatkaa tahdon voimalla. Tuli hetkiä jolloin pystyin ottamaan vain 15 askelta ja sitten minun piti pysähtyä kahdeksi minuutiksi lepäämään polvien päälle. Sitten otin taas 15 askelta ja taas lepäsin kaksi minuuttia polviini nojaten. Laskin askeleeni ja pysähdyin aina lepäämään vasta kun 15 askelta oli täynnä. Pidin mieleni keskittyneenä aina vain seuraavaan 15 askeleeseen, en mihinkään muuhun. Tajusin, että tämä toimi todella hyvin. Tämän ansiosta pystyin unohtamaan kaikki muut häiritsevät ajatukset. Keskitin kaikki ajatukset yhteen asiaan: etenemiseen ja korkeammalle pääsemiseen – vaikka vain 15 askelta kerrallaan. Suljin kaiken muun pois mielestäni.

Tämä lähestymistapa loppujen lopuksi vei minut viimeiselle jyrkälle osuudelle ennen huippua, jonka nousin hitaasti, mutta päättäväisesti. Pian näin huipun edessäni, ehkä noin 40 metrin päässä. Lhakpa jo seisoi siellä. Otin viimeiset askeleeni Pasang Ritan kanssa ja liityimme juhlimaan Lhakpan kanssa. Olimme saavuttaneet Baruntsen huipun!!! Kello oli 11:30. Meiltä meni nousuun 10 tuntia ykkösleiristä. Minulle huippu oli koko ajan 15 askeleen päässä. Itselleni Baruntsen huiputus oli todellinen tahdon ja hengen voitto. Kun mieli on tarpeeksi voimakas, keho seuraa perässä.

Baruntsen huippu oli todella kaunis, mutta samaan aikaan se tuntui kauhean pieneltä, kun ympärillä oli jättimäisiä huippuja (Everest, Lhotse, Makalu). Oli jotenkin vaikeaa tajuta kuinka korkealla olimme, koska olimme niin lähellä huippuja, jotka nousivat yli 8000 metriin. Ilma oli edelleen kirkas, mutta äärimmäisen tuulinen ja kylmä. Otimme muutaman kuvan huipulta ja kuvasimme dokumenttiamme. Ilma oli niin kylmä, että jo viidentoista minuutin jälkeen päätimme lähteä alaspäin. Samaan aikaan toinen retkikunta nousi huipulle.

Laskeutuminen oli todella mieluisaa. Emme pitäneet kiirettä, sillä halusimme nauttia ajastamme vuorella ja filmata maisemia. Laskeutumisen aikana oli paljon helpompaa keskittyä kuvaamiseen, hyvien kuvakulmien hakemiseen jne. Kova tuuli teki kuvaamisesta kuitenkin vaikeaa, koska en voinut ottaa hanskojani pois ja kameran operoiminen hanskojen kanssa oli haastavaa. Samalla kun keskityt ottamaan hyvää materiaalia nauhalle ja yrität pitää kameraa paikallaan, niin sitä pidättää hengitystään ja yllättäen happi loppuu. En ollut kuvitellutkaan kuinka rankkaa kuvaaminen on näin korkealla. Se on uskomattoman rankkaa työtä!! En voi sanoa täysin tietäneeni, mihin hommaan suostuin, kun aloin työskentelemään Sky Climbers -dokumentin parissa.

Laskeuduimme ykkösleiriin neljässä tunnissa. Päivänvaloa oli enää jäljellä vain kaksi tuntia, joten päätimme viettää yömme täällä. Olimme hyvin tyytyväisiä, että saavutimme huipun yhdellä pitkällä suorituksella ykkösleiristä. Nousun alussa mahdollisuudet olivat meitä vastaan, mutta päämäärätietoisuudella pystyimme siihen. Tämä oli harjoitusretki Everestille. Baruntsen valloittamisen ansiosta olemme paljon valmiimpia isoa E:tä varten. Tiedämme, että Everest tulee olemaan paljon suurempi haaste, joka meidän on kohdattava nöyryydellä. Näihin ajatuksiin nukahdin ykkösleirissä.


Baruntsen ykkösleiriin 6100 metriin

Kirjoittanut Jussi Juutinen 24. lokakuuta, 2009 — Comments

Aamu oli kirkas ja kaunis, kuten jo nyt monena aikaisempana päivänä. Heräsin teltastani perusleirissä tuttuun kokkimme ääneen: ”Huomenta herra – haluaisitteko kupin teetä?” Aamu oli jälleen kerran kylmä ja lämpötila oli reilusti nollan alapuolella. Vastasin hetkessä: ”Kyllä kiitos. Se olisi mahtavaa!” ja avasin telttani oven.

Nautiskelin teetäni siten, kuin en olisi ennen saanut mitään vastaava: maistelin tarkasti sen kaikkia aromeita ja annoin sokerin kutittaa kielenpäätäni. Minulla ei ollut kiire mihinkään. Halusin, että tämä aikainen aamu olisi mahdollisimman rentouttava ja kokonaan minua varten. Tarvitsin tähän väliin rauhallista aamua, sillä tänään olisi suuri päivämme ja ennen suurta päivää on hyvä rentoutua ja aloittaa keskittyminen. Kun lopetan tämän teenjuonnin, niin ajatukseni täyttää pelkästään kiipeily, sillä tänään alkaa haasteemme Mount Baruntsen (7200 m) valloittamiseksi.

Hyvin pian teen aromit haihtuivat ja sokeri ei kutittanut enää kieltäni. Tajusin, että hetki oli tullut. Pakkasin kiipeilyvarusteeni kasaan ja kävelin keittiötelttaamme aamiaiselle. Kello oli 6:30 aamulla ja halusimme lähteä liikkeelle kello 08.00. Kolme tiimimme jäsentä kokeilee nousua: Lhakpa, Pasang Rita (meidän kiipeilevä Sherpa) ja minä. Kaksi kantajaamme seuraa kanssamme ykkösleiriin asti. He palaavat takaisin perusleiriin heti, kun ovat tuoneet tavaramme ykkösleiriin.

Nousemme kevyen kantamuksen kanssa, koska olemme poissa vain kolmen päivän ajan. Kiipeäminen ykkösleiriin kesti noin 4-5 tuntia. Alku oli tasaista vaellusta jäätikkö kohti. Ennen jäätikölle saapumista nousimme ylös jäätikköä ympäröiviä moreenikukkuloita. Periaatteessa ne ovat valtavia hiekka ja sorakukkuloita, jotka voivat olla satojen metrien korkuisia. Moreenikukkuloiden maasto on paikoin hieman upottavaa ja irtonaista, niiden rinteillä on hyvin raskasta kävellä. Ylitimme noin tunnissa nämä kukkulat ja saavuimme jäätikön reunalle. Jäätikkö ei ollut mitenkään jyrkkä ja kiipeäminen oli kohtlaisen helppoa, lähinnä vaeltamista. Ainoastaan kova tuuli teki vaeltamisesta hivenen haasteellisemman. Kun olimme nousseet kaksi tuntia jäätiköllä, saavuimme 300 metriä korkealle seinämälle, josta pääsee Baruntsen läntiseen solaan. Pidimme pienen lepotauon, söimme hivenen suklaata ja nautimme kuumia juomia.

Kaukaa katsottuna seinämä näytti hyvin vaativalta ja melkein pystysuoralta. Kun seisoin suoraan sen alapuolella, sen nouseminen näytti täysin mahdolliselta. Seinämässä oli selvä linja nousua varten ja köydet oli jo kiinnitetty paikalleen. Nousu ei ollut edes pystysuora, olisiko se ollut noin 70 astetta. Ajattelin, että tästä tulisi hauskaa ja lähdin nousemaan ylöspäin. Pasang Rita meni edessäni ja hän auttoi kantajiamme parhaansa mukaan. Kantajat eivät ole kokeneita kiipeilijöitä, joten jyrkkä seinämä oli heille jossain määrin vieraampi ympäristö. Tottakai he saivat ylimääräistä palkkiota työstään, joten ehkä se oli se raha, minkä avulla he kiipesivät ylöspäin niin helpon näköisesti.

Seinämän nouseminen vei meiltä noin 45 minuuttia. Köydet helpottivat tehtävää todella paljon. Kiipeäminen oli osittain lumikiipeämistä, osittain kalliokiipeilyä ja joskus jotain näiden välimaastosta. Päästessäni seinämän huipulle, pystyin viimein näkemään, kuinka valtava Baruntse oli. Länsi sola (West Col) oli melko tasainen ja kooltaan noin viidentoista jalkapallokentän kokoinen. Kaikkialla oli lunta ja jäätä. Toiselle puolella laaksoa näin Mount Makalun – yhden maailman neljästätoista vuoresta, jotka ovat yli 8000 metriä korkeita. Kerrassaan mahtava näkymä! Vasemmalla puolellani, noin puolen kilometrin päässä, oli Baruntsen ykkösleiri. Ykkösleiristä näin reitin jatkuvat ylöspäin kohti huippua. Itse Baruntsen huippu ei vielä ollut näkyvissä, sillä se jäi tästä kulmasta katsottuna piiloon pienempien esihuippujen taakse. Tämä kertoi siitä, että huipulle oli vielä pitkä matka, n. 1100 korkeusmetriä!!

Astuin pois seinämältä kapealle kallioharjanteelle, joka yhdisti seinämän tasanteeseen. Harjanteella ei ollut lainkaan valmiita köysiä, joten viimeiset 30 metriä tasanteelle oli ”vanhaa kunnon” kalliokiipeilyä yksikseen 6100 metrissä ja kun vielä toisella puolella oli 300 metrin pudotus... Mahtavaa!

Kävellessämme tasanteella kohti ykkösleiriä huomasimme, että tämä paikka on täysin eri maailmasta kuin perusleirimme. Tuuli puhalsi voimakkaammin koko ajan ja lämpötila oli reilusti alle nollan, vaikka taivas oli kirkas ja aurinko paistoi. Huomasin heti voimakkaan tuulen, koska jouduin suojaamaan kasvoni saman tien ja minun oli vaikea kävellä suoraan ja pysyä polulla.

Pasang Rita oli käynyt edellisenä päivänä ykkösleirissä, joten yksi teltta oli jo pystyssä. Pystytimme vielä toisen teltan ja rakensimme suojia telttojen ympärille lumesta. Tässä tuulessa teltan pystytys on kovaa työtä ja se vaati kolmelta mieheltä tunnin työn, ennen kuin teltta oli kunnolla pystytetty. Olimme hyvin onnellisia kun vihdoin pystyimme menemään telttoihimme ja aloitimme ruuan laittamisen ja lumen sulatuksen juomavedeksemme. Fiiliksemme olivat korkealla ja kaikki olivat innoissaan siitä, että viimein pääsisimme nousemaan Baruntselle.

Iltapäivän edetessä huomasimme, että voimakkaat tuulet olivat jatkuvia ja ne muodostivat tämän nousun suurimman haasteen. Meidän alkuperäinen suunnitelmamme oli, että nukkuisimme tämän yön ykkösleirissä ja jatkaisimme sitten matkaamme kakkosleiriin huomenna. Sieltä nousisimme sitten huipulle. Tämä suunnitelma sai kuitenkin uuden suunnan (yllätys yllätys). Kaikki meistä olivat jo akklimatisoituneet ilmastoon ja kaikilla oli vielä voimia jäljellä. Itse taistelin vielä flunssani kanssa ja päätäni särki kevyesti. Keskustelimme suunnitelmastamme ja tulimme siihen tulokseen, että aloittaisimme nousumme huipulle suoraan ykkösleiristä, heti keskiyön jälkeen. Tällä tavalla voisimme kiivetä vielä, kun kaikki meistä tunsivat olonsa voimakkaaksi. Pelkäsimme, että yö ykkösleirissä tulisi olemaan uneton voimakkaiden tuulien takia ja tämä tekisi meistä paljon heikompia ja väsyneempiä. Päätimme katsoa tilannetta uudestaan puolitaöin ja jos kaikilla olisi hyvä ja voimakas olo, niin aloittaisimme nousun huipulle.

Kun olin saanut vatsani täyteen valkosipulikeittoa, tonnikalaa ja riisiä vetäydyin telttaani lepäämään. Kello oli 18:00.

Hyvin pian kurkkuani alkoi ärsyttämään ja aloin yskiä älyttömän paljon. Minulla oli ollut jo yskää muutaman päivän ajan, muttei mitään näin voimakasta. Kun olin yskinyt kontrolloimattomasti parisen kymmentä sekuntia, niin kuulin murtumisen äänen rintakehäni oikealta puolelta, Luulin, että mursin kylkiluuni. Varovasti yritin paikallistaa kyseistä kohtaa, mutten oikein pystynyt sanomaan, missä kohtaa se tarkalleen oli. Hengittäessä syvään tunsin kuinka kylkiluuni liikkui pois sijoiltaan. Tuska oli käsin kosketeltavissa. Oliko tämä Baruntsen nousuni loppu? Onpahan paikka murtaa kylkiluunsa. Päätin levätä ja ottaa mahdollisimman rennosti. Arvioisin tilanteeni uudestaan keskiyöllä.