Vaihda kieleksi suomi Change language to English
Sky Climbers

Päiväkirja

Toipumista Baruntsen perusleirissä

Kirjoittanut Jussi Juutinen 23. lokakuuta, 2009 — Comments

Heräsin kirkkaaseen aamuun. Baruntse oli suoraan edessäni, nousten ylväästi leirimme yläpuolella. Huipulle on pitkä matka: melkein 2000 metriä suoraan ylöspäin täältä. Oloni oli parantunut, mutta sängystä ylöspääseminen oli miltei mahdoton tehtävä – joten päätin olla nousematta. Olihan kuitenkin lepopäivä. Vasta kun auringonsäteet osuivat telttaani ja lämpötila kääntyi nousuun, niin uskalsin nousta ylös. Olin vielä heikko ja hyvin väsynyt. Kuume oli onneksi jo laskenut ja kurkkuni tuntui paremmalta.

Päivä oli lämmin ja ajattelin, että raikastava peseytyminen auringonpaisteessa saisi vointini kohenemaan. Sain kasattua voimiani ja pyysin keittiöltämme ämpärillistä kuumaa vettä. Viikko sitten ajoin partani viimeksi ja oli aika siistiä kuontaloa muutenkin. Parranajo, hiusten- ja kehonpesun jälkeen tunsin yllättäen oloni jälleen paremmaksi ja energisemmäksi. Tunsin, että voisin jatkaa kiipeämistä.

Saimme viimeisen säätiedotteen ja se ei luvannut hyvää. Kolmen päivän ajan ilma olisi hyvä ja sitten lokakuun 28. päivän tietämillä ilma huononisi. Suunnitelmamme oli kiivetä suhteellisen nopeasti, mutta silti kiipeämiseen oli varattu 5-6 päivää hyvässä säässä. Juuson pelastusoperaatio ja minun sairastuminen verotti meiltä pari päivää ja olimme jäljessä aikatauluistamme. Meillä ei olisi aikaa odottaa, että huono ilma menisi ohi. Näin ollen meidän ainoaksi mahdollisuudeksi jää se vaihtoehto, että kiipeämme tämän vuoren huipulle niinä kolmena-neljänä päivänä, jolloin on vielä hyvä ilma.

Suunnitelmanamme on nousta Camp 1:een (6100 metriin) huomenna (25. lokakuuta). Kiipeäminen kestää noin 5-6 tuntia. Reitin haastavin kohta on 300 korkeusmetrin nousu ylös suoraa lumista/jäistä seinämää, joka vie meidät Baruntsen länsisolaan. 26. lokakuuta kiipeämme Camp 2:een noin 6400 metriin. Tämän nousun pitäisi olla melko miellyttävä nousu lumella. Samana iltana lähdemme kiipeämään kohti huippua ja jos kaikki menee hyvin, niin saavutamme 7200 metrisen huipun, juuri auringonnousun jälkeen 27. lokakuuta. Yritämme laskeutua huipulta suoraan perusleiriin asti. Haluamme päästä alas vuorilta ennen kuin keli huononee.

Tämä on melko tiukka suunnitelma, mutta onneksi olemme akklimatisoituneet Mera Peakille. Seuraavat kolme päivää tulevat olemaan todella rankat, mutta suunnitelma on toteutettavissa. Vältämme typeriä riskejä ja olemme varovaisia. Kirjoitan lisää uutisia kunhan laskeudumme vuorilta alas. Kiipeilyn aikana minulla ei ole minkäänlaisia kommunikaatiovälineitä mukanani. Toivottakaa meille onnea!


Panch Pokharin leiri 5200 metrissä

Kirjoittanut Jussi Juutinen 22. lokakuuta, 2009 — Comments

21. lokakuuta retkikuntamme vaelsi Kongme Dingmasta Panch Pokhariin. Vaellus muuttuu askel askeleelta yhä mahtavammaksi, villimmäksi ja kaukaisemmaksi. Reissun vaativuusaste kasvoi kasvamistaan. Vaellamme usein poluilla, jotka sijaitsevat vuorien jyrkänteillä, välillä polkuja ei ole ollenkaan. Ympärillämme on jättimäisiä joenuoman muodostamia kallioita. Maastossa on todella vaikea liikkua ja olen yllättänyt siitä, ettei kenelläkään meistä ole nilkka nyrjähtänyt. Liikumme miltei koko ajan korkeassa ilmanalassa. Siitä lähtien kun saavuimme Khareen noin 6 päivää sitten, olemme olleet koko ajan yli 5000 metrissä. Kehomme toipuvat todella hitaasti fyysisestä rasituksesta ja jos joku pieni sairaus pääsee yllättämään (flunssa, köhä), niin paraneminen ja toipuminen on hidasta.

Panch Pokharin leiri on kauniin jäätikköjärven rannalla. Näemme kaukaisuudessa Mount Everestin ja Lhotsen. Maisemat ovat henkeäsalpaavan kauniit, mutta täällä on hyvin kylmä ja tuuli puhaltaa voimakkaasti. Meidän suunnitelmamme on yöpyä täällä yksi yö ja sen jälkeen jatkaa matkaamme. Täältä Sky Climbersin retkikunta suuntaa Baruntsen perusleiriin ja muu tiimimme jatkaa matkaansa kohti Amphu Laptsan solaa, joka sijaitsee 5800 metrin korkeudessa ja yhdistää tämän laakson Everstin alueeseen ja lopulta sivilisaation pariin.

Kuinkas ollakaan, alkuperäinen suunnitelmamme muuttui. Veljelleni Juusolle kehittyi paha yskä kun kiipesimme Mera Peakille. Hänen kuntonsa on koko ajan huonontunut ja nyt hänellä on kuumetta. Panch Pokhari on viimeisimpiä leirejä tällä alueella, jonne voimme turvallisesti saada helikopteripelastuksen. Jos Juuso jatkaisi vielä korkeammalle ja hänen olotilansa huonontuisi, niin pelastus olisi mahdotonta suorittaa. Tämän takia päätimme, että on parempi pelata varman päälle ja soittaa hänelle helikopterievakuointi. On hyvin epätodennäköistä, että Juuson vointi paranisi näissä korkeuksissa.

Tilasimme pelastuksen torstai-iltapäiväksi (22.lokakuuta). Helikopterin tulisi olla täällä kolmen tunnin päästä. Istuimme hermostuneena kivillä ja katselimme alas laaksoon. Helikopterin ääni rikkoisi hiljaisuuden, minä hetkenä tahansa. Jokseenkin ironista oli se, että kaksi muuta länsimaalaista kiipeilijää odotti samaan aikaan pelastusta tästä leiristä. Näin ollen tänne pitäisi tulla kolme helikopteria hetkenä minä hyvänsä. Odotimme ja odotimme – mitään ei kuulunut. Pian päivä kääntyi illaksi ja tämä tarkoitti sitä, että tänään ei tulisi yhtään pelastusyrityksiä.

Saimme pian uutisia, että huono ilma alempana laaksossa oli estänyt helikopterien lennot ylemmäksi. He ilmeisesti lentävät vain kirkkaassa säässä, mikä on täysin ymmärrettävää, kun kuitenkin me olemme vuorten jyrkänteiden keskellä ja tuuliolosuhteet ovat vaikeat. He yrittävät uudestaan huomenaamuna.

Pysyimme Lhakpan kanssa Juuson seurana Panch Pokharissa. Muu retkikunta jatkoi vaellustaan ja tämä tarkoitti sitä, ettei meillä ollut telttoja. Tässä leirissä oli yksi kausiluontoinen Sherpa-asutus, jossa ei ollut seiniä nimeksikään. Me siis vietimme hyvin levottoman, kylmän ja tuulisen yön tässä hökkelissä. Joka kerta kun tuuli puhalsi (ja se puhalsi usein), saimme päällemme mielettömät määrät hiekkaa. Hiekka peitti kaikki alleen. Pölyisen yön aikana aloin yskiä enemmän ja enemmän ja kurkkuni tuntui kipeämmältä.

Lopulta aamu koitti. Ilma oli kirkas. Kaikki kolme helikopteria saapuivat ennen kello 7:30 ja potilaat pääsivät matkalle kohti Katmandua. Muutaman tunnin kuluttua Juuso olisi sairaalassa, jossa hän saisi hoitoa. Sairaalassa selvisi, että hänen huono-olonsa johtui osaksi orastavasta vuoristotaudista. Jos hän olisi jatkanut korkeammalle, niin olisi ollut hyvin mahdollista, että Juusolle olisi kehkeytynyt kuolemanvaarallinen keuhkoödeema. Näin ollen nopea poistuminen vuorilta oli oikea ratkaisu. Lääkärintarkastuksen jälkeen Juuso pääsi pois sairaalasta ja toivottavasti hän nauttii oluen jos toisenkin meidän muiden puolesta. Parempi näin.

Vaelsimme Lhakpan kanssa Baruntsen perusleiriin heti helikopterien lähdön jälkeen. Tajusimme melko pian, että yö siinä Sherpa-hökkelissä ei ollut kovin hyvä idea. Liikuin äärimmäisen hitaasti ja vaeltaminen tuntui todella uuvuttavalta. Jotenkin onnistuin raahaamaan itseni ylös Baruntsen perusleiriin asti, joka sijaitsi 5500 metrissä suoraan Mount Baruntsea vastapäätä. Paikka oli uskomattoman kaunis, mutten voinut nauttia siitä nyt. Tunsin kuinka kuume nousi ja kurkkuni tuntui todella kipeältä. Loppupäivä menikin sitten siihen, että makasin makuupussissani ja yritin levätä ja nukkua niin paljon kuin mahdollista. Oloni oli kauhea.

Päätimme miltei heti, että huominen olisi lepopäivä. Tässä olotilassa minun ei kannattaisi kiivetä vuoria. Tähän loppuun voisin todeta: ei ole kovin miellyttävää sairastaa 5500 metrissä.


Helikopteripelastus

Kirjoittanut Jussi Juutinen 19. lokakuuta, 2009 — Comments

Saimme levättyä hyvin ja nukuimme 12 tunnin yöunet. Oli mukavaa vain lepäillä teltassa siihen asti, kunnes auringonsäteet lämmittivät laakson. Kello 08:00 menimme kaikki aamiaiselle. Tämä oli myöhäinen aamu meille, kun normaalisti aamiainen tarjoiltiin kello 07:00 ja kahdeksalta olimme jo liikenteessä. Onneksi lepopäivänä voi luistaa aikatauluista.

Aamiaisen jälkeen kuulimme, että toisen retkikunnan kiipeilijä kärsii vakavasta vuoristotaudista. Australialainen kiipeilijä oli mennyt päivää ennen meitä samaa reittiä Mera Peakin huipulle. Nousun aikana hänelle oli ilmaantunut vuoristotaudin oireita, eikä hän ole ollut toipumaan päin, vaikka oli laskeutunut alas 4850 metriin. Hänen olotilansa huononi koko ajan ja enää ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin tilata hänelle helikopteripelastus. Tämmöisissä tilanteissa ongelmaksi muodostuu se, että nämä Makalu-Barunin kansallispuiston laaksot ovat eristyksessä useiden korkeiden kukkuloiden takana. Poistuminen kävellen tarkoittaisi siis sitä, että pitäisi kävellä useita päiviä korkeassa ilmanalassa. Täältä ei ole mitään nopeaa reittiä alas, kuten on esimerkiksi Everestin alueella. Vuoristotaudista kärsivä kiipeilijä ei todennäköisesti selviäisi kyseisestä reissusta.

Onneksi sää oli hyvä ja helikopteripelastus oli mahdollinen. Laskeutuminen sovittiin kello 10:15. Meidän piti siirtää telttojamme, jotta saimme järjestettyä helikopterille laskeutumisalueen. Onneksi tähän kyseiseen laaksoon oli suhteellisen helppo tulla helikopterilla, joten kaiken pitäisi sujua hyvin ja nopeasti. Ja näin myös tapahtui. Kello 10:05 kuulimme, kuinka helikopteri lähestyi laaksoamme. Laskeutuminen sujui hienosti ja kiipeilijä talutettiin kopteriin. Pian helikopteri nousi ilmaan ja hiljaisuus laskeutui jälleen laaksoon. Muutaman tunnin päästä Australialainen kiipeilijä pääsisi Katmandulaiseen sairaalaan, jossa hänet hoidettaisiin kuntoon. Toivomme hänelle pikaista paranemista.

Nämä tapahtumat muistuttavat meitä siitä, kuinka vakavasti vuorikiipeily tulisi ottaa. Vuoria tulee kunnioittaa ja niitä ei pidä aliarvioida. On hyvä muistaa se asia, että ”taistelussa” luontoa vastaan, ihminen on usein se joka häviää. Ja näin sen kuuluukin olla.

Jos olemme onnekkaita ja vuoret sen sallivat, me saamme käydä pikaisesti niiden huipuilla.


Mera Peakin valloittaminen!

Kirjoittanut Jussi Juutinen 18. lokakuuta, 2009 — Comments

Ilokseni voin kertoa, että Sky Climbersin retkikunta (Lhakpa, Juuso & Jussi) valloitti Mera Peakin huipun (6450m) aikaisin tänä aamuna. Aloitimme kiipeämisen leiristämme, (meidän tiimi ja kolme muuta kansainvälistä kiipeilijää ja vahva Sherpa-tiimi), aamulla kello 02:15. Yö oli kirkas, mutta äärettömän kylmä ja tuuli puhalsi voimakkaasti. Lämpötila oli alle -20 astetta ja tuulta oli yli 25 m/s. Ilma oli siis äärettömän kylmä ja meidän piti olla liikkeessä koko ajan. Jos pysähdyimme minuutiksikin, niin se tarkoitti sitä, että heti tuli kylmä. Ja jos vuorilla tulee kylmä, niin on äärettömän vaikeaa saada itsensä lämpimäksi jälleen. Meidän piti siis liikkua koko ajan - hitaasti nousimme ylöspäin Mera Peakin lumisia rinteitä. Reittimme nousi loivan jäätikön läpi. Viime viikkoina oli satanut paljon lunta ja jäätikön pinta oli lumen peitossa. Onneksemme aurinko oli sitonut ympäröivää lunta kasaan viimeisten neljän päivän aikana ja lumi ei enää upottanut. Lumiolosuhteet olivat täydelliset. Laitoimme köyden kiinni jokaiseen meistä, koska Mera Peakilla on paljon vaarallisia railoja. Jos joku tippuisi railoon, niin seuraava voisi aina pysäyttää putoamisen. (Ainakin teoriassa…)

Koin kiipeämisen melko tylsäksi. Jäätikkö on todella leveä ja rinteen jyrkkyysaste pysyi samana koko ajan. Näin ollen maisema ei juuri stimuloinut aivoja – tämä reitin monotonisuus teki noususta paljon vaikeamman kuin luulin. Periaatteessa kiipeäminen oli vain jalka vuorotellen toisen eteen yön pimeimpinä ja kylmimpinä tunteina. Siinä ehti liikaa pohtia nääntymistä ja kärsimystään. Vaikka kiipeäminen ei ollut teknisesti vaikeaa, (sen kun nousi ylös lumista rinnettä), fyysisesti se oli vaikeaa. Kuulin kuinka sydämeni hakkasi lujaa ja tuntui siltä, että se meinasi tulla ulos kehostani, keuhkoni haukkoivat hädissään ilman vähäistä happea. Mera Peakin huipulla happipitoisuus on vain 44 % merenpinnan tasoon verrattuna. Muutaman tunnin jälkeen olin ihan rikki ja energiatasoni oli kadonnut. Tarvitsin epätoivoisesti ruokaa ja juomaa: minulla oli mukanani energiapatukoita ja lämmintä juomista, mutta näissä olosuhteissa oli mahdotonta pysähtyä: Oli aivan liian kylmä tauon pitämiselle. Pakotin itseni jatkamaan.

Kello 05:00 aurinko vihdoin nousi ja pystyimme näkemään kuinka pitkälle olimme nousseet ja kuinka pitkällä huippu oli. Se oli vielä tuntien päässä, mutta henkisesti kiipeilystä tuli helpompaa, kun näimme jäljellä olevan matkan. Tuuli alkoi puhaltaa voimakkaammin ja olin pettynyt, kun aurinko ei enää lämmittänyt ilmaa. Maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniit. Näin ympärilläni viisi yli 8000 metristä huippua: Everestin, Lhotsen, Kanghenjungan, Cho Oyun ja Makalun. Maisema oli uskomaton ja sen turvin jaksoin jatkaa matkaani. Tiimi pysyi kasassa ja onneksi kenenkään ei tarvinnut jättää nousua kesken. Kaikki olivat hiljaa. Ainut ääni oli ympärillä puhaltava tuuli ja lumen ratina askeltemme alla.

Kello 6:30 kohtasimme viimeisen esteemme tällä nousulla. Meidän täytyi ylittää leveä, mutta äärettömän tuulinen vuorenharjanne. Harjanteen jälkeen olisi edessä nousun vaikein osuus: 40 metriä jyrkännekiipeämistä lumella ja jäällä. Yhdellä sivulla oli kaiken tämän lisäksi vielä 2000 metrin suora pudotus alaspäin. Retkikuntamme eteni kohti harjannetta. Tajusimme heti, että tuuli oli suurin haasteemme täällä. Puuskittaisissa tuulissa oli vaikea pysyä paikallaan ja kehon lämpötila laski tuulen takia. Tästä oli vitsit kaukana ja kiipeilystä tuli hetkessä vaikeaa. Tässä vaiheessa yksi retkikuntamme jäsen päätti, ettei jatka eteenpäin ja teki u-käännöksen. Hän oli jo pitkään tuntenut sormensa erittäin kylmiksi ja pelkäsi nyt tosissaan paleltumia. Muut meistä jatkoivat matkaa ja pian saavuimme vuorenjyrkänteelle. Onneksi jyrkänne tarjosi hivenen suojaa tuulelta ja olosuhteista tuli miltei siedettävät. Lhakpa ja Sherpa-tiimi aloittivat hyvin nopeasti köysien kiinnittämisen jyrkänteeseen. Kun reitti oli vihdoin vapaa, niin kiinnitin nousukahvani köyteen. Minulla oli nousukahva oikeassa kädessäni ja pidin jäähakkua vasemmassa. Aloin kiipeämään seinämää ylös ja se tuntui yllättävän helpolta. Suurimman osan ajasta olin innoissani, kun viimeinkin sain erilaista haastetta ja pääsin kiipeämään oikeasti, tylsien jäätikkö-tuntien jälkeen.

Kello 07:15 saavuin tuuliselle huipulle. Näkymät Everestille olivat huimat: se kohosi laaksojen yli, pilvien yläpuolella. Pian Lhakpa liittyi seuraani. Yritin kuvata tätä hetkeä kamerallani, mutta ilma oli aivan liian kylmä filmaamiseen. Onnistuin saamaan tärisevää kuvaa miltei jäätyneillä sormillani. 5 minuutin jälkeen päätin, että nyt on lähdettävä alaspäin. Veljeni valloitti huipun 10 minuuttia jälkeeni ja englantilainen Peter vähän hänen jälkeensä. Yhdeksästä ulkomaalaisesta kiipeilijästä me kolme olimme ainoat, jotka selvisivät huipulle. Tämä osoittaa kuinka epäinhimillinen paikka Himalajan vuoret voivat olla. Kaikesta huolimatta Mera Peak oli vain akklimatisoitumisnousu Sky Climbersille. Meidän päätavoite on Baruntse, jonka tiedämme tarjoavan meille todellisen haasteen kiipeämiseen niin henkisesti kuin fyysisesti.

Mera Peakilta laskeutuminen oli todella miellyttävää. Maisema oli kuin postikortista ja pysähdyimme aina silloin tällöin, vain ihastelemaan luonnon kauneutta. Kaikesta huolimatta laskeuduimme nopeasti alaspäin. Olimme perusleirissä noin kello 10:30 ja pienen tauon jälkeen laskeuduimme kohti alla olevaa laaksoa. Päätimme, että oli järkevämpää laskeutua niin matalalle kuin mahdollista, jotta voisimme levätä lämpimässä paikassa. (Perusleiri oli jäätikön vieressä ja se oli erittäin kylmä paikka.)

Saavuimme iltapäivällä pieneen kylään ja kausimajoituspaikkaan, jonka nimi oli Kongme Dingma (4850 metrissä). Pystytimme leirimme vuoristojoen viereen. Suunnitelmamme on levätä päivä ja jatkaa vaellustamme kohti Baruntsen perusleiriä 21. lokakuuta. Se on kahden päivän matkan päässä täältä.

Nyt on aika levätä, rentoutua ja nukkua myöhään aamulla. Olen hyvin yllättänyt kuin hyväksi ja energiseksi tunnen oloni vaikka valloitin vuoren tänään. Ehkä kaikki se etukäteen tehty harjoittelu palkitaan vihdoinkin…


Mietteitä Mera Peakin korkeimmasta leiristä 5800 metristä

Kirjoittanut Jussi Juutinen 17. lokakuuta, 2009 — Comments

Katson tällä hetkellä yhtä maailman kauneimmista vuoristomaisemista. Näen Makalun, Mount Everestin, Chamlangin ja tusinan verran muita huippuja, jotka kuin kuninkaalliset nousevat pilvien yläpuolella. Olen itsekin pilvien yläpuolella. Silti en tunne vapautta, en tunne oloani mahtavaksi, enkä pysty oikein nauttimaan näistä huimista maisemasta – itse asiassa tunnen ihan päinvastoin. Päätäni särkee, hengitän ihan kuin olisin juuri juossut maratonin. Se että pystyn näkemään tämän kaiken korkean paikan leiristämme jo nyt johtuu siitä, että meillä on ollut todella nopea akklimatisoitumisohjelma. Nousimme kahdeksassa päivässä 5800 metriin. Tämä on ollut liian nopea tahti ja nyt tunnemme sen kehossamme. Alun perin meitä oli yhdeksän, jotka lähtivät kiipeämään Mera Peakkiä. Nyt täällä leirissä meitä on enää viisi. Yksi meistä sairastui ennen Mera Peakin perusleiriä ja päätti jäädä parantamaan oloansa. Kolme muuta luovutti pari tuntia sen jälkeen, kun pääsimme tähän leiriin. He voivat huonosti ja laskeutuivat takaisin perusleiriin. Tällä hetkellä me viisi jatkamme taistelua ja yritämme nousta huipulle jo tänään. Mikä on se syy, että pistämme kehomme äärirajoille? Syy on sää. Uskomattoman kirkas ilma, josta olemme viimeiset viisi päivää nauttineet, on muuttumassa. Tänään taivaalle ilmestyi pilviä ja tuuli alkoi puhaltaa. Samalla myös lämpötila alkoi laskea. Tämän vuoksi yritämme valloittaa Mera Peakin ennen kuin ilma muuttuu kestämättömäksi ja paljon vaarallisemmaksi. Mera Peakin jälkeen meillä on varaa odotella parempia ilmoja, kun liikumme kohti Baruntsen perusleiriä, (jonne on kolmen päivän matka). Jos joudumme nyt odottamaan parempia kelejä täällä Mera Peakilla, niin matkamme Baruntselle, joka on pääkohteemme, vaarantuu.

Meillä on nyt onneksi 10 tuntia lepoa, ennen kuin yritämme päästä huipulle. Lähdemme nousemaan kello 02.00 aamulla. Ennen nousua meidän täytyy juoda jokunen litra nestettä, yrittää saada ruokahalu takaisin ja syödä jotain sekä päästä eroon tästä päänsärystä. Tällä hetkellä on niin kylmä, että minulla on yllä kaikki varusteeni. Minulla on päälläni lämmin aluskerrasto, keskikerroksena fleecevaatteet, gore-tex vaatteet ja kaiken tämän päällä on vielä untuvavaatetta. Oloni on mukavan lämmin tällä hetkellä, mutta minun käy sääliksi kiipeilijöitä, joilla on vähemmän varusteita päällään. En ole vielä täysin akklimatisoitunut tähän korkeuteen ja pelkästään pukemiseen meni yli tunti. On mahdotonta kertoa, miltä tämä kaikki tuntuu - ellet ole itse kokenut tätä samaa. Kaikki tekeminen on niin naurettavan hidasta, että huomaan nauravani itsekseni täällä vähän väliä.

Sormeni alkavat jäätyä tässä pikkuhiljaa, vaikka kirjoitan tätä makuupussini sisällä. Näin ollen on fiksumpaa lopettaa tämä kirjoitus tähän. Jos kaikki menee hyvin, niin seuraavaksi kirjoitan kuinka juhlimme Mera Peakin valloitusta!!!